Meillandin ruusunjalostus- ja koepeltoja Ranskassa

Ennen kuin ruusu saa nimen: uuden lajikkeen takana olevat vuodet

Tapasin ruusunjalostajan ensimmäisen kerran vuonna 2010.

Vierailin Meillandilla ja Delbardilla Ranskassa. Ruusut olivat jo vahvasti osa elämääni, mutta tuo matka muutti tapaani katsoa niitä.

Siihen asti olin tuntenut lähinnä valmiin luomuksen: kauniisti nimetyn ruusun, poikkeuksellisen värin, lähemmäs houkuttelevan tuoksun, täydellisen kukan tai köynnösruusun, joka voi muuttaa seinän tai kaaren ilmeen.

En ollut oikeastaan ymmärtänyt kaikkea sitä, mitä tapahtui ennen kuin ruusu saapui meille.

Kävellessäni Meillandin valtavilla pelloilla Lyonin lähellä opin jotakin todella yllättävää. Minulle kerrottiin, että uuden puutarharuusun luomiseen saattoi kulua noin yhdeksän vuotta.

Nykyään jalostusohjelmat vaihtelevat, ja matka voi kestää noin vuosikymmenen tai pidempäänkin. Tuo luku jäi kuitenkin mieleeni.

Yhdeksän vuotta.

Yhdeksän vuotta jalostajan ajatuksesta siihen hetkeen, jolloin sinä tai minä voimme lopulta valita ruusun puutarhaamme.

Eivätkä nuo vuodet ala kukasta. Ne alkavat kysymyksestä.

Mitä pyrimme luomaan?

Jokainen uusi ruusu alkaa tavoitteesta.

Ehkä jalostaja etsii erityisen harvinaista tai vaikeasti saavutettavaa väriä. Ehkä tavoitteena on poikkeuksellinen tuoksu, omaleimainen kukan muoto, tavallista runsaampi kukinta, parempi taudinkestävyys, talvenkestävyys tai menestyminen puutarhassa.

Joskus tavoitteena on yhdistää useita näistä ominaisuuksista.

Kaikki alkaa vanhemmista

Kun tavoite on selvä, seuraa toinen vaikea kysymys: mitkä ruusut valitaan vanhemmiksi?

Vanhempien valinta on jo itsessään tutkimustyötä. Jalostajat kartuttavat tietämystään vuosien ajan ja oppivat, mitkä ominaisuudet periytyvät tietyissä linjoissa ja mitkä yhdistelmät voisivat viedä heitä lähemmäs tavoitetta.

Luonto ei kuitenkaan toimi ominaisuusluettelon mukaan.

Kaksi huolellisesti valittua vanhempaa eivät noin vain tuota täydellistä jälkeläistä. Kaukana siitä.

Käsinpölytys Meillandin ruusunjalostuksessa
Uuden ruusun luominen alkaa huolellisesti valituista vanhemmista ja hallitusta pölytyksestä.

Tuhansia mahdollisuuksia

Valitut ruusut risteytetään käsin. Toisen vanhemman siitepölyä siirretään toiseen. Jos pölytys onnistuu, kehittyy kiulukoita, joiden sisällä alkaa muodostua siemeniä.

Jokainen siemen on uusi geneettinen mahdollisuus.

Ajattelen sitä mielelläni samalla tavalla kuin perheen lapsia. Heillä voi olla samat vanhemmat, mutta jokainen perii erilaisen ominaisuuksien yhdistelmän.

Ruusut eivät eroa tästä.

Siksi jalostajat tekevät valtavasti risteytyksiä ja kasvattavat suuria määriä siementaimia. He eivät tiedä, mikä taimi — jos mikään — kantaa etsittyä yhdistelmää.

Yksi voi tehdä upean kukan mutta kasvaa heikkona. Toisella voi olla kiehtova väri mutta riittämätön taudinkestävyys. Yksi näyttää ensimmäisenä vuonna erittäin lupaavalta ja tuottaa myöhemmin pettymyksen.

Monissa ei yksinkertaisesti ole riittävästi uutta, erottuvaa tai luotettavaa, jotta niiden parissa kannattaisi jatkaa.

Niinpä jalostaja valikoi. Ja valikoi uudelleen.

Tuhansista tulee satoja. Sadoista kymmeniä. Kymmenistä saattaa jäädä vain kourallinen.

Ja joskus valtavan työmäärän jälkeen yksikään ei ole riittävän hyvä.

Silloin työ alkaa uudelleen.

Näemme onnistumisen. Emme näe kaikkea sitä, mikä hylättiin ennen sitä.

Tätä ajattelemme harvoin ihaillessamme juuri markkinoille tullutta ruusua.

Kauniin ruusun löytäminen on vasta alku

Ennen vierailua taisin ajatella, että jalostajan löydettyä kauniin uuden kukan vaikein osuus olisi jo lähes ohi.

Todellisuudessa siitä alkaa vasta seuraava pitkä vaihe.

Kaunis kukka ei riitä.

Puutarharuusun on osoitettava, että se todella pärjää puutarhassa.

Lupaavimmat valinnat siirtyvät siksi vuosia kestäviin lisäkokeisiin.

Pysyykö kasvi terveenä? Miten se kasvaa? Kukkiiko se uudelleen? Onko sen kehitys tasaista kasvukaudesta toiseen?

Miten se reagoi tauteihin? Mitä tapahtuu vaikeassa säässä? Miten se kestää kuumuutta, kylmyyttä, sadetta ja kaukana ihanteellisista olevia olosuhteita?

Jalostaja jatkaa kysymistä.

Ja ruusun on jatkettava vastaamista.

Pelto, joka näytti hylätyltä

Yksi matkan kirkkaimmista muistoistani on kävely sellaisen alueen vieressä, joka näytti ensi silmäyksellä lähes hylätyltä.

Siellä oli rikkaruohoja. Ruusut eivät näyttäneet hemmotelluilta. Näkymä oli kaukana niistä moitteettomista näytepuutarhoista, jotka yleensä yhdistämme kuuluisiin ruusutaloihin.

Hetken ihmettelin, miksei kukaan näyttänyt hoitavan niitä.

Sitten ymmärsin. Juuri siitä oli kyse.

Näitä ruusuja testattiin.

Jalostajien oli nähtävä, miten kasvit pärjäisivät, kun niiden elämää ei tehty helpoksi.

Pysyisivätkö ne terveinä? Jatkaisivatko ne kasvua? Mitkä lajikkeet selviytyisivät luontaisesti? Mitkä alkaisivat kärsiä?

Koepelto ei ole näytepuutarha.

Sen tehtävä ei ole saada jokaista ruusua näyttämään kauniilta. Sen tehtävä on paljastaa totuus kasvista.

Tämä oli luultavasti koko vierailun suurin oivallukseni.

Ruusut eivät olleet vähällä hoidolla siksi, ettei kukaan välittänyt.

Niitä tarkkailtiin, koska joku välitti niin paljon, että halusi selvittää, mihin ne todella pystyivät.

Lupaavia valintoja voidaan testata myös eri alueilla ja erilaisissa ilmastoissa. Yhdessä suojaisessa paikassa hyvin menestyvä ruusu on vastannut vasta osaan kysymyksestä.

Jalostajien on ymmärrettävä, miten se käyttäytyy lämpötilan, sademäärän, tautipaineen ja kasvuolosuhteiden muuttuessa.

Vasta vuosien seuranta alkaa osoittaa, ansaitseeko lajike päästä eteenpäin.

Yhdeltä ruusulta ei pitäisi odottaa kaikkea

Prosessiin tutustuminen muutti myös toista asiaa ajattelussani.

Me puutarhurit toivomme joskus kaikkea.

Haluamme poikkeuksellisen värin, voimakkaan tuoksun, täydellisen kukan muodon, erinomaisen taudinkestävyyden, jatkuvan kukinnan, hyvän talvenkestävyyden ja vahvan kasvun — mutta emme liian vahvaa.

Haluaisimme myös runsaat kukat, mieluiten niin suuret, että niitä voi leikata kotiin.

Ja ihannetapauksessa hyvin vähän vaivaa itsellemme.

Luonto tarjoaa harvoin kaikki toivotut ominaisuudet voimakkaimmillaan samassa kasvissa.

Jalostus on usein oikean tasapainon löytämisen taitoa.

Poikkeuksellisen värinen ruusu ei välttämättä ole kaikilta muilta ominaisuuksiltaan vahvin. Henkeäsalpaavan ensimmäisen kukinnan tuottava ruusu saattaa kukkia myöhemmin kaudella niukemmin.

Toinen voi olla väriltään tutumpi mutta korvata sen erinomaisella terveydellä ja luotettavuudella. Ja joku ansaitsee paikkansa puutarhassa yhden unohtumattoman ominaisuuden vuoksi: tuoksunsa.

Tämä ei välttämättä tee yhdestä ruususta parempaa ja toisesta huonompaa.

Se tekee niistä erilaisia.

Ehkä ruusut ovat hieman ihmisten kaltaisia.

Meillä jokaisella on vahvuutemme. Kukaan ei ole täydellinen.

Hyvään ruusun valintaan kuuluu ymmärtää, mitkä ominaisuudet ovat itselle tärkeimmät, ja arvostaa jokaista lajiketta siinä, missä se on erityisen hyvä.

Eniten muistan ihmiset

Vielä vuosien jälkeen vierailuista on jäänyt mieleeni jotakin yhtä vahvasti kuin tekninen prosessi.

Ihmiset itse.

Ruusunjalostajien seurassa on vaikea olla huomaamatta heidän intohimoaan työhönsä.

Minusta ei koskaan tuntunut, että he olisivat valinneet ammattinsa vain laskujen maksamiseksi.

Heidän innostuksensa saattoi aistia.

Ruusunjalostusta ja käsinpölytystä Delbardilla Ranskassa
Jokaisen uuden lajikkeen takana on kärsivällistä, taitavaa työtä — ja ihmisiä, joille ruusujen luominen on suuri intohimo.

He saattoivat kulkea kanssasi koko päivän pelloilla, tutkimusalueilla ja koeviljelmillä.

He selittivät, mitä tarkkailivat, mitä toivoivat parantavansa, miksi jokin näennäisen pieni ominaisuus oli tärkeä ja miksi toinen kasvi oli hylättävä.

Ja käveltyämme tuhansien ja taas tuhansien kasvien ohi he saattoivat ylpeinä näyttää ne kaksi lajiketta, jotka olivat lopulta onnistuneet tuottamaan.

Kaksi.

Lukemattomien risteytysten, siementaimien, kokeiden ja pettymysten jälkeen.

Kun tämän kuulee ensimmäisen kerran, sitä on vaikea käsittää.

Niin paljon maata. Niin paljon tietoa. Niin paljon kasveja. Niin monta vuotta.

”Tämän parissa kannattaa jatkaa.”

Ja ehkä vain yksi tai kaksi lajiketta saa lopulta jalostajan pysähtymään ja sanomaan nuo sanat.

Muistan yhä ylpeyden, jolla ruusuja meille esiteltiin. Se ei ollut uuden tuotteen esittelijän ylpeyttä, vaan ihmisen, joka näyttää jotakin itse luomaansa.

Kun ymmärtää kaiken sitä edeltäneen työn, ylpeys on täysin ymmärrettävää.

Ennen kaunista nimeä on koodi

Prosessissa on toinenkin asia, joka kiehtoo minua.

Suuren osan kehityksestään ruusulla ei vielä ole sitä kaunista nimeä, jonka lopulta tunnistamme kuvastosta tai kasvin nimilapusta.

Se saattaa olla vain siementaimi, valinta tai koodi.

Kasvin on todistettava kykynsä ennen kuin sitä ympäröivä tarina alkaa.

Vasta paljon myöhemmin, kun jalostaja päättää lajikkeen olevan markkinoille tuomisen arvoinen, se saa identiteetin, jolla puutarhurit sen lopulta tuntevat.

Me voimme tutustua siihen vuosia myöhemmin nimellä Pierre de Ronsard, Papa Meilland tai jollakin muulla ruusujen ystäville ympäri maailman tutuksi tulevalla nimellä.

Meille nimi on usein suhteen alku.

Jalostajalle se tulee vasta vuosien työn jälkeen — työn, jota emme nähneet.

Miksi tämä työ ansaitsee kunnioitusta

Kun ymmärsin, mitä ruusun luominen vaatii, aloin nähdä kasvinjalostajanoikeudet ja lisenssit aivan uudella tavalla.

Sanat suojattu lajike, kasvinjalostajanoikeudet tai lisenssi voivat kuulostaa oikeudellisilta tai kaupallisilta.

Niiden taustalla on kuitenkin jotakin hyvin inhimillistä.

Jollakulla oli ajatus. Joku uskoi, että parempi tai erilainen ruusu oli mahdollinen.

Työryhmät tekivät risteytyksiä. Ne kasvattivat siementaimia. Ne hylkäsivät tuhansia kasveja ja jatkoivat niiden harvojen kanssa, joissa näkyi lupausta.

Ne testasivat niitä. Odottivat. Seurasivat niitä kasvukaudesta toiseen.

Prosessi vaati maata, tutkimusta, ihmisiä, erityisosaamista ja huomattavia investointeja.

Ja vuosia kului ennen kuin kukaan saattoi tietää, syntyisikö työstä riittävän hyvä ruusu markkinoille tuotavaksi.

Tällä luomuksella on arvo.

Aivan kuten kunnioitamme kirjailijan, taiteilijan tai suunnittelijan työtä, meidän tulisi mielestäni kunnioittaa uusien kasvien luojia.

Siksi Famous Roses myy lisensoituja ruusuja.

Suojattujen lajikkeiden hankkiminen valtuutettujen kanavien kautta on osa niiden luoneen jalostajan työn tunnustamista.

Meille kyse ei ole pelkästään säännön noudattamisesta. Kyse on kunnioituksesta.

Tiedon kunnioittamisesta.

Investoinnin kunnioittamisesta.

Niiden vuosien kunnioittamisesta, joiden epäonnistuneita yrityksiä kukaan ei näe.

Ja ennen kaikkea ruusun taustalla olevan intohimon kunnioittamisesta.

Kun seuraavan kerran valitset ruusun

Kun seuraavan kerran katsot uutta lajiketta, pysähdy ehkä hetkeksi ennen kuin kysyt, täyttääkö se kaikki toiveesi.

Katso sen sijaan, mikä tekee siitä erityisen.

Ehkä joku käytti vuosia juuri tuon sävyn saavuttamiseen.

Ehkä tuoksu oli ominaisuus, josta ei haluttu tinkiä.

Ehkä todellinen saavutus on jotakin vähemmän silmiinpistävää: hyvä terveys, toistuva kukinta tai luotettava selviytyminen vaikeissa olosuhteissa.

Muista, että edessäsi oleva ruusu oli kerran yksi pieni siementaimi tuhansien joukossa.

Joku huomasi sen. Joku uskoi, että sen parissa kannatti jatkaa.

Se valittiin. Sitä testattiin. Odotettiin.

Sitä seurattiin kasvukaudesta toiseen.

Ja lopulta, noin vuosikymmenen — joskus pidemmän ajan — jälkeen se sai nimen ja löysi tiensä puutarhoihimme.

En ole katsonut ruusua aivan samalla tavalla tuon vuoden 2010 vierailun jälkeen.

Ehkä et sinäkään enää katso.

Jatka tarinaa

Jos Pierre de Ronsard herätti kiinnostuksesi tätä tarinaa lukiessasi, saatat pitää myös artikkelista Oikea ruusu väärässä paikassa: mitä Pierre de Ronsard opetti minulle.

Entä kun ruusu saapuu puutarhaasi?

Jalostajan pitkä matka voi olla valmis, mutta puutarhassasi alkaa uusi. Ruusujen hoito-oppaamme kokoavat käytännön ohjeita istutukseen, kasteluun, lannoitukseen ja kausittaiseen hoitoon.

Takaisin blogiin